Arvosteluja
Tiiliskivi-raati vuonna 2021
Tarja Leinosen Tuohitähtipuu kuvaa perheen arkea iloineen ja vastoinkäymisineen sodanjälkeisessä maalaiskylässä. Tunnelmallisen kerronnan sekaan sujautetut murre-ja perinnesanat ilmentävät hyvin teoksen maisemaa ja ajankuvaa. Kaunis ja koskettava sukellus menneisyyteen!
Marjo Jääskä, Kaltio 2020
Kainuun maisemat, lestadiolainen yhteisö ja välillä ankara, toisinaan arkisen lempeä maalaiselämä ovat keskeisiä elementtejä Tarja Leinosen edellisessä romaanissa Koti koivun alla. Samoja rakennuspalikoita käytetään myös Tuohitähtipuussa, aikakausi vain on eri. Romaanissa eletään sotien jälkeistä aikaa.
Rauhan solmimisesta on pari vuotta, jälleenrakennus on kesken ja tavarat kortilla. Uudet tuulet ovat kuitenkin alkaneet jo puhaltaa. Vauraimmissa taloissa ei enää kuljeta hevospelillä, sähköjä vedetään ja puhelimia hankitaan.
Mukavuuksien ulottumattomissa savisten peltojen laidalla kituuttaa Anna, sotaleski ja kahden lapsen äiti. Haasteita on paljon, eikä edes ruoan riittäminen ole itsestään selvää. Lonttokylkisistä lehmistä ei keväisin juuri maitoa heru ja halla on pelätty vieras. Keskimmäisen lapsensakin Anna on köyhyyttään joutunut antamaan kasvatiksi sukulaistaloon.
Paremmin pärjäävä suku, naapurit ja kyläläiset auttavat pientilallista töissä ja monenlaisten vaikeuksien keskellä, mutta Annan on vaikea ottaa apua vastaan. Ylpeä nainen mieluummin puolittaa lahjoitetut siemenperunat kuin ottaa vastaan lankomiehen tarjoaman toisenkin laatikollisen.
Annan elämää ja asenteita määrittää myös aikuisiällä löytynyt usko, joka tuo turvaa mutta jonka tiukat raamit tuovat myös pohdittavaa. Miten esimerkiksi on laulun lahjan saaneen esikoispojan taivaspaikan laita, kun huulilta lipsahtaa muitakin kuin Siionin lauluja? Entä onko oikein päästää poika laulukeikalle tanssilavalle? Suuri huoli on myös Ella-tyttärestä, joka sairastuu vakavasti.
Muistan Leinosen edellisen romaanin kohdalla harmitelleeni tarinan jännitteen puutetta ja hahmojen uneliaisuutta. Hiukan samantapainen ote tuntuu tässäkin teoksessa. Tällä kerralla kokonaisuus on kuitenkin hallitumpi romaanin napakamman mitan ansiosta.
Tunnelma ja ajankuva ovat Leinoselle selvästi tärkeämpiä kuin jäntevästi etenevä tarina. Suomi-filmimäiset näkymät piirtyvät vaivatta lukijan silmien eteen, ja kirjoittajalla on silmää myös yksityiskohdille. Ruusukylkiset kahvikupit, kamarin seinien ruskeat pinkopahvit ja maakuopassa tekeytynyt viili kiidättävät ajatukset saman tien kauas vuosien taakse.
Tuohitähtipuu on oudon rauhoittavaa luettavaa, vaikka varsinkin päähenkilö Anna kokee kovia ja raataa raskaissa töissä. Ehkä osa leppoisasta tunnelmasta syntyy siitä, ettei tarinassa ole oikeastaan yhtään ilkeää ihmistä. Pieniä ristiriitoja ja yhteenottoja on tietysti aina, mutta periaatteessa kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Liikettä tai emotionaalista intensiteettiä ei romaaniin näillä eväillä välttämättä synny, mutta sitäkin enemmän tarinointia, joka tuo lukijalle hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Kirjan jos toisenkin-blogi
Sota on vasta pari vuotta sitten päättynyt ja vei mukanaan Aten, jolloin Anna jäi leskeksi ja kahden lapsen yksinhuoltajaksi, tai oikeastaan kolmen, mutta Sakarin ja Ellan välissä syntyneen Olavi-pojan hän on antanut jo vauvana Kerttu-sisarelleen.
Perhe asuu maaseudulla, pienessä kylässä Kajaanin lähistöllä. Anna ei ollut maalta lähtöisin ja oli ollut kaupungissa myyjättärenä nuorempana, mutta nyt hänen arkensa oli aivan erilaista, täyttyen kodin ja navetan töissä puurtamisesta.
Kymmenkesäisestä Sakarista oli kotona paljon apua, hän hoiti jo miesten töitä perunavakoja auraten ja katiskoja kokien, mutta hänellä oli myös omia haaveita tulevaisuudestaan, sillä hän rakasti laulamista. Suku ja seutu oli kuitenkin lestadiolaista, eikä maallisten laulujen laulamista aina katsottu hyvällä.
Pitäisikö pojan antaa valita oma tiensä - niin kuin Annan oli annettu tehdä, ja Luoja oli johdattanut hänet maalliselta tieltä Pyhän Hengen majapaikkaan, Aten luo. Jos Sakari jatkaa tansseissa kulkemista, niin onko hänellä silti pääsy taivaan kultaniityille - sitä Anna ei voi tietää.Voi vain ristiä kädet ja rukoilla.
Naapurit ja sukulaiset kyllä auttaisivat pientä perhettä paljon enemmän kuin mitä Anna suostuu ottamaan vastaan, sillä hänellä on ylpeytensä; kaikista palveluksista pitää pystyä maksamaan tai vähintäänkin tekemään vaihtokauppaa. Mutta sitten kun Ella sairastuu vakavasti ja Annan on vietävä tyttö Helsinkiin saakka saamaan hoitoa ja jätettävä talo ja Sakari muiden hoidettavaksi, on Annankin nieltävä turha ylpeytensä.
Minulla kesti tovi päästä kirjaan sisälle, todennäköisesti siksi, että henkilöitä tuli alkuvaiheessa rytinällä vastaan niin paljon että sukulaissuhteissa kärryillä pysyminen oli haastavaa. Mutta sitten kun keskityttiin niihin oleellisimpiin henkilöihin, eli Annaan, Sakariin ja Ellaan, tarina alkoi kulkea jouhevasti.
Tiukkasääntöinen uskonto on kirjassa läsnä, mutta pienemmässä roolissa kuin niissä muistikuvissa, jotka minulle jäivät luettuani Leinosen esikoisen Koti koivun alla, joka sijoittui Kajaanin seudulle sekin, mutta 1980-luvulle. Seuraava kirja on jo kustantajan hoteissa ja sitä seuraava työstettävänä on Leinonen kertonut haastattelussa. Mielenkiinnolla odotan mitä on luvassa.
Mitä tapahtuu, kun aurinko aivastaa?
Parvekkeelle voi päätyä keltainen vyyhti, joka osoittautuu Auringon tytöksi, jolla on kullankeltaiset kiharat ja päivettynyt iho.
Sotkamolaiselta Tarja Leinoselta on ilmestynyt ensimmäinen lastenromaani. Äänikirjana tarina julkaistiin jo viime vuonna. Leinosen romaani pohjautuu Leinosen aiemmin kirjoittamaan ja vuonna 2000 Kuopiossa esitettyyn näytelmään.
Näyttämöllinen ajattelu näkyy tekstissä toiminnallisuutena. Se ei ole haitta luettavaksi tarkoitetussa teoksessakaan, päinvastoin, onhan kirja suunnattu 9 - 10 vuotiaille tytöille ja pojille.
Asterin ohella keskeisiä ovat Lassi, joka löytää tytön, ilkeät Sankolaisen kaksoset, naapurin Esteri-täti ja reilu palomieseno Simo. Kaikilta vaatii kekseliäisyyttä, että Asteri pääsee lopulta kotiinsa.
Teos vilkuttelee lastenkirjallisuudesta tutuille hahmoille, muun muassa Risto Räppääjä - tarinoista tutulle pakastaja-Elville. Herkkuja ja lasten mieliruokia syödään kuin Viisikko-kirjoissa.
Leinonen tulee antaneeksi myös appelsiinilettujen ohjeen, joka vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta. Taikina pitää tehdä punaiseen maitoon ja vapaan kanan munista. Maku tulee yhdestä desilitrasta vastapuristettua appelsiinimehua ja yhden appelsiinin kuoresta.
Helena Miettinen, Savon Sanomat 2010
Tarja Leinosen Rakkaat pojat on kiintoisa lajityyppiarvoitus.
Takakannen mukaan kyse on rikosromaanista. Muutkin näkökulmat ovat mahdollisia, kuten unenomainen kauhufantasia tai pikimustan huumorin värjäämä perhedraama.
Romaanin päähenkilönelikossa on kahdeksankymppinen äiti ja kolme tanakasti keski-ikäistä poikaa. Harvakseltaan yhteyksiä pitävän perheen pojat onnistuvat tyrimään elämänsä yhtä aikaa kukin tahollaan. Äidin helmoihinhan sellaisessa tilanteessa kiidetään.
Siiri ja pojat ajautuvat ilman harkinta-aikaa tien päälle. Äitiä yritetään säästää poikien supermokilta, mutta onpa Siirinkin kontolla melkoinen teko menneisyydessä.
Perheen vauhtikiitoon Kajaanista Norjaan rinnastuu toinen matka. Juuri poliisin työstä eläkkeelle jäänyt Pesonen kulkee kohti pohjoista samaa reittiä.
Tarinalle vakavia taustasävyjä antavat alkoholismi, perheväkivalta ja hengellisyys hyvässä ja pahassa.
Kulmakysymykseksi piirtyy pahojen tekojen periytyminen ja luonnollistuminen uhriuden ja mallioppimisen kautta. Onko tappaminen tai itsemurha käypä ratkaisu vaikeassa tilanteessa?
Sari Aho, Ruumiinkulttuuri 2010
Teos on luokiteltu rikosromaaniksi, mutta se ei kyllä ensimmäisenä tullut mieleeni. Pikemminkin kyseessä on musta komedia tai kärjistetty tarina siitä, miten vanhempien synnit siirtyvät sukupolvesta toiseen.
Romaanin kieli on konstailematonta ja sujuvaa. Eri henkilöiden kirjoittamat kirjeet selvensivät hyvin asioiden taustoja. Tarina on tavallaan hyvin
yksinkertainen, mutta siinä on kuitenkin useita tasoja, jotka saavat
pohtimaan uskontoa, kuolemaa, perimää, rakkautta,
itsemäärämisoikeutta ja monia muitakin teemoja. Lukemista ei
malttanut lopettaa kesken: kerrassaan mainio opus.
Pekka Jaatinen, Kaleva 2010
Kirjan useista teemoista vahvimmin nousevat esiin vanhuus ja siihen valitettavan usein liittyvä yksinäisyys, epäonnistuneet ihmissuhteet, työuran myötä- ja vastoinkäymiset, nykyelämänmenon pinnallisuus sekä väkivaltaisen käyttäytymisen siirtyminen jälkipolville.
Teksti etenee juohevasti, koska luvut ovat lyhyitä ja sanankäyttö on taloudellista. Leinonen on suunnitellut useiden rinnakkain kulkevien ja risteävien, eri aikatasoissa etenevien, juonilinjojen punoksen huolellisesti. Toteutus tuo mieleen elokuvakerronnan. Syy-seuraussuhteet ovat puntaroituja, ja jokaisella henkilöhahmolla tekoineen on kokonaisuuden kannalta vankka tarkoitus. Monisäikeisestä muodosta huolimatta sisältö pysyy hyvin kasassa.
Kokonaisuutena Tarja Leinosen Rakkaat pojat on viihdyttävä kokonaisuus ja teemojaan pohtimaan pistävä teos, jonka ääressä aika ei käy pitkäksi.